Uraauurtava ratkaisu kansallisen ylimmän tuomioistuimen velvollisuudesta tehdä ennakkoratkaisupyyntö EUT:lle

Authors: Stefan Stellato and Heikki Vesikansa

Julkaistu alunperin Edilex.fi (19.11.2018).

EUT antoi 4.10.2018 mielenkiintoisen ratkaisun asiassa Komissio v. Ranska (C-416/17). Ratkaisun taustalla on EUT:n vuoden 2011 Accor-ratkaisu (C-310/09), jossa EUT totesi Ranskan lainsäädännön Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) 49 artiklan sijoittautumisvapauden ja SEUT 63 artiklan pääomien vapaan liikkuvuuden vastaiseksi. Kyseessä olevan lainsäädännön mukaan Ranskassa asuva yhtiö sai ottaa huomioon sen jakamasta osingosta pidätettävää veroa laskettaessa veron, joka liittyi sen ranskalaisilta – mutta ei ulkomaisilta – tytäryhtiöiltään saamiin osinkoihin.

Ranskan ylin hallintotuomioistuin, Conseil d’État, vahvisti Accor-ratkaisun pohjalta kahdessa vuoden 2012 tuomiossaan EU-oikeuden vastaisesti pidätettyjen verojen palauttamiseen liittyviä menettelyllisiä vaatimuksia. Komissio vastaanotti useita kanteluita menettelystä, jota Ranska komission kehotuksesta huolimatta kieltäytyi korjaamasta, jolloin komissio nosti Ranskaa vastaan jäsenyysvelvoitteiden rikkomista koskevan kanteen. Kannetta seuranneessa Komissio v. Ranska –ratkaisussa EUT katsoi uudemman kerran Ranskan lainsäädännön EU-oikeuden vastaiseksi. Ratkaisun tärkeintä antia on kuitenkin sen osa, joka koskee Ranskan ylimmän tuomioistuimen velvollisuutta tehdä ennakkoratkaisupyyntö EUT:lle.

SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaan kansallisella viimeisellä tuomioistuininstanssilla on velvollisuus esittää ennakkoratkaisupyyntö EUT, jos sen käsiteltävänä olevassa asiassa on kyse unionin oikeuden tulkintaa koskevasta kysymyksestä. Velvollisuudella pyritään erityisesti estämään EU:n oikeussääntöjen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen oikeuskäytännön syntyminen. EUT:n mukaan jäsenvaltio on lähtökohtaisesti rikkonut SEUT 267 artiklaa vaikka se elin, joka on jättänyt ennakkoratkaisupyynnön tekemättä, olisi perustuslakien nojalla riippumaton. Poikkeuksena velvollisuuteen pyytää ennakkoratkaisu on aiemman oikeuskäytännön perusteella muun muassa tilanne, jossa EU-oikeuden soveltaminen on niin ilmeistä, ettei siitä ole mitään perusteltua epäilystä.

Conseil d’État oli vuoden 2012 tuomioissaan poikennut hiukan niitä ennen annetusta EUT:n tuomiosta Test Claimants in the FII Group Litigation (C-35/11), joka koski Iso-Britannian veronhyvitysjärjestelmää. Conseil d’État’n mukaan syynä poikkeamiselle oli järjestelmien eroavaisuudet. EUT kuitenkin katsoi viitaten Conseil d’État’n omaksumaan EU-oikeuden vastaiseen lopputulokseen, että näissä oloissa perustellun epäilyn olemassaoloa EU-oikeuden oikeasta tulkinnasta ei voitu sulkea pois ja että jo tämä oli riittävää laukaisemaan velvollisuuden tehdä ennakkoratkaisupyyntö.

Komissio v. Ranska on ensimmäinen ratkaisu, jossa EUT katsoo kansallisen ylimmän tuomioistuimen laiminlyöneen velvollisuutensa tehdä ennakkoratkaisupyyntö eriävien EU-oikeuden tulkintojen välttämiseksi. EUT:n ratkaisu korostaa entisestään ylimmän tuomioistuimen velvollisuutta tehdä ennakkoratkaisupyyntö EU-oikeuden tulkintatilanteissa – jopa tilanteessa, jossa pohjalla on jo lähes samaa tilannetta koskeva aiempi EUT:n tuomio. Ratkaisun perusteella on myös selvää, että rikkomusmenettely on komissiolle tehokas väline EU-oikeuden vastaisten kansallisten tuomioiden poistamiseen, eikä komissio epäröi käyttää sitä.

Linkki EUT:n tiedotteeseen: https://curia.europa.eu/jcms/jcms/p1_1351902